Englantilainen Porcupine Tree on parilla viimeisellä
levyllään Deadwing ja Fear of a Blank Planet saavuttanut sen verran
suurta suosiota, että jäähallikeikka jopa Suomessa on mahdollista.
Alun perin keikkapaikaksi suunniteltu Kulttuuritalo myytiin loppuun
niin nopeasti, että tilaisuus siirrettiin reippaasti enemmän vetävään
Jäähalliin. Siellä en ollutkaan käynyt sitten Metallican And Justice for
All -kiertueen. Aika lailla täyteen tämäkin tila tuli, joten kyllä
bändillä selvästi Suomessa on yleisöä. Eikä suotta, sillä bändi on
todella tiukassa iskussa, ja on onnistunut saamaan puolelleen
perinteisemmän proge- ja popyleisön lisäksi myös paljon metallipäitä.
Helsingissä ja myös seuraavana päivänä Tampereella lämmittelybändinä
toimi Helsingin instrumentaalisen ja progressiivisen
avaruus/transsirockin ylpeys Hidria Spacefolk, joka ainakin
Helsingissä pärjäsi oikein hyvin.
Hidria Spacefolk
Ovet aukesivat klo 19:00. Salivalot sammuivat 19:45
ja Hidria Spacefolk asteli lavalle. Yhtyeen kaikilla jäsenillä
ylimääräistä perkussionistia lukuun ottamatta näytti olevan nykyään
lyhyt tukka. Bändi toivotti tässä vaiheessa melko tyhjälle salille
”tervetuloa tähän proge -iltaan”. Ensimmäisenä kuultiin
pitkällä virvelikasvatuksella alkava, tuttu ”Symetria”,
joka lähdettyään käyntiin 3/4-rytmillä tuo mieleen Kingston Wallin.
Toinen kitaristi Sami oli aluksi turhan kovalla, ja kamat vähän
kiersivät. Kappale muuttui raskaammaksi loppua kohden. Jotenkin
tuntui, että bändi veti muutenkin vähän raskaammalla otteella kuin
yleensä, vai johtuiko se vain tavallista kovemmasta volyymin määrästä?
Toisen, myöskin uusimmalta studioalbumilta löytyvän kappaleen
”Radien” aikana soundi parani, ja salin alaosa alkoi
täyttyä. Hyvää jumitusta ja välillä mentiin taas aika heviksi.
Seuraavaksi kuultiin 5/4-tahtilajissa etenevä
”Pajas”, jossa perkussionisti tuli mukaan. Bändi oli
tulessa ja saimme kuulla tosi kovaa kitarasooloa. Kappaleen loppu
oli rauhallisempaa fiilistelyä, ja taisi poiketa alkuperäisestä
studioversiosta. Yleisö joka tapauksessa piti selvästi kuulemastaan
ja hurrasi estotta. Hieman kraut rock -tyylinen 7/8-paukutus
”322” tuli seuraavaksi. Janne veteli välissä melko matalia
taajuuksia syntetisaattoristaan. Loistavasti soitettu uuden levyn
viimeinen, melko synkkä kappale ”Sine” lopetti hienon ja
lyhyen setin. Loppu oli tosi tiukkaa kamaa jamihenkeen. Hyvä pojat!
Nyt on sitten lämmitelty Ozric Tentaclesia, Hawkwindia ja Porcupine
Treetä.
Tässä välissä oli hyvin aikaa käydä hörppäämässä yksi
olut. Lisää porukkaa valui paikalle, ja kun intronauha alkoi soida
21:07, oli sali jo melko täynnä innokkaasti huutavaa fanijoukkoa.
Hienoja, lähinnä uuden levyn tematiikkaan kuuluvia videoita varten
bändin taakse oli viritetty suuri taustakangas. Keikan aloitti tuttuun
tapaan myös uuden levyn ensimmäinen kappale ”Fear of a Blank
Planet”, joka toimiikin erittäin hyvin heti kättelyssä.
Mahtavaa! Vähän rauhallisemman, myöskin uudelta levyltä löytyvän
biisin ”What Happens Here?” alussa Steven lauleskeli
ilman kitaraansa, ja taustalle heijastettiin jänniä kuvioita. Sitten
palattiin vähän vanhempaan materiaaliin, kun kuulimme kappaleen
”Sound of Muzak” In Absentia -levyltä. Singebiisi
”Lazarus” sai esiin paljon tupakansytyttimiä ja taustalla
pyörivät vanhat kaitafilmit kuvaten perhe-elämää. Aplodit kappaleen
jälkeen olivat raikuvat!
Porcupine Tree
Porcupine Tree
Tässä vaiheessa iltaa oli vuoro uuden levyn pitkälle
pääkappaleelle ”Anesthetize”. Taustalla pyöri nopeutettua
videokuvaa, ja Steven Wilson soitteli välillä koskettimia.
Rauhallisemmassa, Pink Floyd -tyylisessä kohdassa näytetyt hidastetut
jättimäiset aallot sopivat erittäin hyvin tunnelmaan. Nykivää heviä
ja kauniin kertosäkeen sisältävä ”Open Car” sai yleisön
heiluttamaan nyrkkejään ilmassa. Sitten soitettiin yli kymmenen vuoden
takainen ”Dark Matter”, joka aloitettiin hienolla,
mystisellä ja ambientilla syntetisaattorijutulla. Taustakankaalle
heijastettiin vähän psykedeelisempiä kuvia. Oli hieno kuulla myös
hieman vanhempaa materiaalia, mutta milloin on kolmen ensimmäisen
levyn vuoro? Edes ”Radioactive Toyta” ei nimittäin kuultu?
Rankka ”Blackest Eyes” sai yleisön pähkinöiksi. Raskasta
kamaa! ”Hate Song” Lightbulb Sunilta tuli seuraavaksi,
ja Colin Edwin aloitteli kappaleen hienosti bassollaan. Tässä Wes ei
soittanut ollenkaan kitaraa, mutta lauloi kuitenkin välillä taustoja.
Steven innostui friikkailemaan kitarallaan melko psykedeelisiä juttuja
ja jammailevassa lopussa myös rumpali Gavin Harrison sai esitellä
taitojaan. Huippukaunis ja surullinen ”A Smart Kid” oli
vuorossa seuraavaksi, välissä tuli ohjelmoitua rytmiä. ”Way Out
of Here” uudelta levyltä oli yksi keikan maagisimmista hetkistä.
Saman levyn viimeinen kappale ”Sleep Together” hassun
robottivideonsa ja muun psykedeelisen kuvamateriaalin kanssa lopetti
varsinaisen setin. Lopussa Steven soitteli taas koskettimia.
Porcupine Tree
Porcupine Tree antoi yleisön hurrata ihan rauhassa,
ennen kuin he palasivat lavalle soittamaan vanhan singlebiisin
”Waiting Phase 1”. Wes soitti akustista kitaraa, ja tämä
hieno kappale oli todella kiva kuulla! ”Trains” oli tämän
jälkeen luonnollinen valinta, ja yleisö oli innoissaan. Upea kappale
tämäkin. Lopuksi bändi antoi meille vielä ”Halon” Deadwing
-levyltään, ja täytyy sanoa että tämä oli todella vahva esitys.
Kappaleen sanoituksia heijastettiin seinälle mikä toimi hyvin. Erittäin
mahtava lopetus upealla keikalle! Soundi oli erittäin hyvä, ja
muusikkoinahan nämä kaverit ovat ihan huippuluokkaa. Steven Wilsonin
lauluääni on uskomattoman tunteellinen ja kaunis, en koskaan väsy
kuuntelemaan häntä. Yksi parhaista tänä vuonna (tai ikinä) näkemistäni
keikoista. Bändi lupasi tulla pian takaisin, ja minä ainakin aion olla
taas paikalla!
Steel Mammoth, Sunburned Hand of the Man.
Black Box, Semifinal, Helsinki, 16.10.07
Jostain syystä en ollut aikaisemmin käynyt kokeelliseen
musiikkiin ja filmeihin erikoistuneella Black Box -klubilla, joka on
viime aikoina ollut yleensä Semifinalissa, vaikka kiinnostavia artisteja
Artemilla on kyllä kieltämättä ollut. Viikolla ei vain yleensä tule
lähdettyä minnekään, kun on seuraavana aamuna oltava töissä... Mutta tällä
kertaa oli pakko lähteä, ja kyllä kannatti! Hush Arbors oli valitettavasti
joutunut peruttamaan Euroopan kiertueensa, mikä oli kyllä pieni takaisku,
sillä olen pitänyt kovasti siitä mitä olen Keith Woodilta kuullut.
Steel Mammoth on Jussi Lehtisalon uusi metallibändi,
jossa hän pääsee viemään eteenpäin New New New Wave of New Wave of Finnish
Heavy Metalin jaloa sanomaa. Jussi soittaa tällä kertaa kitaraa, lisäksi
bändissä oli livenä toinen kitaristi, basisti, rumpali ja laulaja. Muut jäsenet
on haalittu kasaan ympäri Etelä-Suomea eri yhtyeistä (Haare, Platipus, Tigerbombs,
Anssi 8000 & Hot Cake jne.), joten mukana ei ole muita Circle/Pharaoh Overlord
-jäseniä herra Juicyiferin lisäksi. Ektro on tänä vuonna julkaissut yhtyeeltä
yhden CD-EP:n (arvosteluni on juuri laitettu Zoneen) ja äskettäin tuli ulos
myös ensimmäinen pitkäsoitto. Bändi käyttää hauskalla ja toimivalla tavalla
hyväkseen 80-luvun alun heavy metal -kliseitä ja yhdistelee niitä stoner
rockiin ja hypnoottiseen kraut rockiin. Tämä oli heidän ensimmäinen keikkansa,
jota varten oli treenattu vain 1,5 kertaa. Pientä hapuilua oli välillä
ilmassa, kun vaikka rumpali yritti pähkäillä, että joko oli tarkoitus mennä
kertosäkeeseen, mutta soitto toimi parhaimmillaan loistavasti ja musiikki vei
mukanaan. Niittejä oli muusikoilla päällä kiitettävästi, vaikka enemmänkin
olisi mahtunut... Keikka alkoi melko hiljaisesti, mutta jo ensimmäinen kappale
alkoi pian rokata vahvalla kädellä. Toinen kappale olikin sitten vähän hiipivä
”Midnight Witches”, älyttömän hyvä veto! Rankalla stonerkertosäkeellä
varustettu toistoon perustuva boogierokki ”Nuclear Barbarians” toimi
myös hienosti. Seuraavaksi tuli uudelta levyltä ”Blackout Leather”,
jossa oli rankaa sooloilua ennen viimeistä säkeistöä. Loistavaa! Kovaa menoa
sisälsi toki myös ”Slow Death”, jonka hieno, hypnoottinen
krautrokkaus vei yleisön metalliseen transsiin. Lavalle oli ilmestynyt melkoisen
massiivisen kokoinen mies puettuna hurjaan, laulaja-Ilkan 11-vuotiaana
partioleirillä rakentamaan metallihärkäkypärään ja mustaan trikooseen, ja tämä
lavaspektaakkeli sopi erittäin hyvin keikan tunnelmaan! Bändin jäsenetkin
villiintyivät silminnähden ja piiskasivat itseään hurjiin suorituksiin. Olin
ollut koko päivän hyvin väsynyt, mutta muutama olut ja Steel Mammoth saivat
kyllä adrenaliinin virtaamaan. Hymykin oli kieltämättä herkässä. Keikan lopetti
äärimmäisen tiukasti rokkaava kappale ”Metal Infant” uudelta levyltä.
Tämä oli keikan pisin esitys, ja sisälsi melko paljon sooloilua ja pitkän
lopetuksen. Yleisöä oli hyvin paikalla vaikka oli tiistai ja se piti selvästi
kokemastaan. Keikalla oli pituutta valitettavasti vain puolisen tuntia, saman
verran lisää olisi ollut kyllä paikallaan... No, toivottavasti ensi kerralla!
Tämä bändi toimisi loistavasti vaikka Roadburnissä.
Steel Mammoth
Steel Mammoth
Steel Mammoth
Steel Mammoth
Steel Mammoth
Steel Mammoth
Steel Mammoth
Steel Mammoth
En ollut aikaisemmin juuri kuullut amerikkalaista Sunburned
Hand of the Mania, vaikka he ovat kyllä jo aikaisemminkin käyneet Suomessa
soittamassa ja nimi oli toki tuttu monista yhteyksistä. Kansainvälisestä
kulttimaineesta nauttiva free-form/psyke/noise/folk -yhtye oli liikkeellä
melko isolla kokoonpanolla, kun toisissa rummuissa oli suuren osan keikasta
vielä mm. Avarus-yhtyeessä vaikuttava Arttu. Keikka alkoi tribaalityylisellä,
minimaalisella rytmillä ja messuamisella. Toinen kappale oli tiukkaa
psyke/space rockia ja toi mieleen Hawkwindin ”You Shouldn't Do
Thatin”. Ihanaa sekoilua! Muutenkin loppu keikka oli melkoisen
intensiivistä menoa, ja yleisö oli pähkinöinä. Ensimmäinen encore oli todella
raskasta riffittelyä, toinen psykedeelistä, rokkaavaa improvisaatiota josta
tuli taas vähän mieleen Hawkwind. Kitaroiden, basson ja rumpujen lisäksi
bändi käytti mm. syntetisaattoria, saksofonia ja jotain pillejä välillä
hyvinkin kaoottisen metelimuurin aikaansaamiseksi. Bändi tuntui olevan oikein
tyytyväinen esitykseensä, ja useampikin jäsen sanoi minulle pitävänsä illan
keikkaa kiertueen tähän asti parhaana. Voin huoletta julistautua jo tämän
keikan perusteella bändin faniksi, ja onneksi sain myös pari levyä
arvosteltavaksi. Ilta oli kaikin puolin onnistunut, ja bändien välillä ja
niitä ennen näytetyt kokeelliset filmit toivat hyvän lisänsä tunnelmaan.
Semifinalin valot vaan ovat lähes olemattomat, joten jotain lisävempaimia
tälle puolelle olisi kyllä voitu hoitaa. DJ:nä toimi joku kaveri nimeltään
Samu, ja hän soitti oikein onnistuneita valintoja. Kiinnitin huomiota
varsinkin tunnelman asteittaiseen nostatukseen ennen ensimmäistä bändiä.
Kannatti ehdottomasti menettää muutama tunti yöunestaan tämän klubin takia!
Heti kun kuulin, että Porcupine Tree, yksi
lempibändeistäni, olisi soittamassa Ilosaarirockissa, tuli pakottava
tarve päästä heitä katsomaan. Olihan kyse bändin ensimmäisestä Suomen
keikasta, ja tulisihan samalla nähtyä myös mm. Hidria Spacefolk ja
Opeth. Mitä väliä, että Joensuu on melko kaukana Helsingistä... No,
matkat taittuivat mukavasti hyvässä seurassa, ei siinä mitään.
Menomatkalla kävimme täysin spontaanisti Varkaudessa sijaitsevassa
Mekaanisen musiikin ”museossa”, joka olikin oikein
mielenkiintoinen kohde hyvin eksentrisestä oppaasta puhumattakaan.
www.mekaanisenmusiikinmuseo.fi.
En ollut koskaan aikaisemmin ollut Ilosaarirockissa,
joten pientä jännitystä oli mahan pohjalla. Perjantaina festivaalit
alkoivat parilla eri klubilla: kahdella festivaalialueen lavalla
tapahtuvalla Sulolla ja jäähallin Töminällä. Matkakavereideni jäädessä
nauttimaan Joensuun keskustan anniskelupaikkojen annista suuntasin
illan suussa siis festarialueelle, ja ehdin nähdä loppuosan Ismo Alanko
Teholla -keikasta. Alanko on siis ottanut matkaan mukaan luottomiehensä
Teho Majamäen, ja yhdessä kaksikko veti biisejä Ismon katalogista
Hassisen koneen ajoilta aina uudempaan soolomateriaaliin saakka.
Ensimmäinen kuulemani kappale oli ”Kun Suomi putos puusta”,
jonka jälkeen tuli Hassisen koneen ”Tyhjällä tiellä” Ismon
laulaessa pianon ääressä ja Tehon soittaessa vibrafonia. Täysi YleX -
teltta diggaili menoa kovasti ja yltyi raikuviin aplodeihin. Sitten
Ismo vaihtoi tuoreempaan materiaaliin ja kitaraan. Sielun veljien
”Peltirumpu” vedettiin kitaralla ja perkussioilla,
”Kanoottilaulussa” Ismo tyytyi laulamaan ja heilumaan
yleisön hoilatessa hyvin mukana.
Jarkko Martikainen
En ole koskaan pitänyt YUP:stä, eikä bändin keulahahmo
Jarkko Martikainen vakuuttanut kyllä soolonakaan, joten lähdin
tilaamaan olutta. Se osoittautuikin kohtalaisen raskaaksi tehtäväksi,
sillä kaljanmyyntipiste oli täysin alimitoitettu Sulon asiakasmäärään
nähden, ja vietin jonossa lähemmäs tunnin. Näin ei saisi käydä, muualla
päin maailmaa tämä olisi saattanut aiheuttaa mellakan. Tässä latistui
taatusti jonkin verran monien fiilikset. CMX aloitteli juuri settiään
kun olin saanut pari juomaa haltuuni. Bändin seuraavaa levyä
hehkutellaan jonkinlaisena sci-fi-eepoksena, mutta tänä kesänä Yrjänä
kumppaneineen kiertää valitettavasti vielä vanhojen levyjen hittien
voimalla. Keikka alkoi energisesti, ja melko suoraviivaisesti ja
radioystävällisesti se jatkuikin. Lopuksi tuli lyhyt hard core
-pyrähdys bändin alkuaikoja muistellen. Keikan jälkeen kävelin
keskustan juottolaan pienessä sateessa. Ihan hauska loppuilta, onneksi!
CMX
CMX
Lauantai alkoi pienellä krapulalla (ne
Jägermaisterit...), mutta pari Buranaa ja kaljaa auttoi kummasti.
Lähdinkin melko pian katsastamaan menoa festarialueelle. Turvatarkastus
portilla oli tiukentunut perjantaista, jolloin olisin saanut vietyä
sisään mitä vain. Happoradion soittaessa päälavalla ei vielä hirveästi
porukkaa ollut ilmestynyt paikalle. Tylsähkö bändihän se onkin
kaupallisine rockeineen.
Happoradio
Aurinko paisteli pilvien välistä, ja ihmisiä
valui pikku hiljaa lisää alueelle. Yksi festivaalien lavoista oli
rytmimusiikkiin panostava Rentolava, joka keskittyi tänä vuonna
reggaeseen. Puppa J & Tasoittavat oli joutunut perumaan keikkansa,
koska Puppalle oli juuri syntymässä lapsi, mutta heidän paikkansa
ottanut, hyvin hämärä ja esoteeriset MySpace-sivut omaava Profeetta ja
Uusi maailmanuskonto sisältä samoja soittajia. Juuri surkeat arvostelut
saaneen ensilevynsä julkaissut bändi sisältää psykedeelistä ilosanomaa
julistavan Profeetan, hiton monta syntetisaattorin soittajaa ja
sähkörummut. Tämä vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että oli
pakko tsekata pari biisiä, vaikka Hidria Spacefolk aloittikin samaan
aikaan Kolmoslavalla. Ensimmäinen kappale alkoi synapulputtelulla,
jonka jälkeen Profeetta aloitti messuamisensa tajunnanlaajennuksen
puolesta, kohta mukaan tuli rento reggaepoljento sähkörummuilla.
”Psykotropiikki ei viilene koskaan...”. Toinen kappale oli
selkeästi iskevämpi ja nopeampi aiheenaan psykoosi. Rohkeita
sanoituksia ja psykedeelistä menoa, täytyy tutustua myöhemmin tarkemmin.
Profeetta ja Uusi maailmanuskonto
Profeetta ja Uusi maailmanuskonto
Sitten pitikin juosta Hidriaa katsomaan, ja bändi
toimikin kuin tykki. Tiukkaa groovia lisäsi vielä djemben soittaja.
Kolmoslavan katettu ala oli täpösen täynnä, ja osa porukasta intoutui
tanssimaankin hulluna. Yleisö oli selvästi innoissaan ja taputti ja
huusi villinä. Bändi soitti levyiltä tuttuja kappaleita kovalla
volyymillä videoprojektioiden pyöriessä kahdella kankaalla. Viimeiseen,
hypnoottiseen ja raskaaseen biisiin oli säästetty ”ylläri-
pylläri”, kun parhaimmillaan neljä kaunista tyttöä tanssi tulen
kanssa. Erittäin onnistunut lopetus ehkä parhaalle kokemallani Hidria
Spacefolk -keikalle ikinä! Ja tämä oli myös ensimmäinen jonka näin
selvin päin... Myös bändin kaverit olivat esiintymiseensä hyvin
tyytyväisiä. Suomen psykedeelisintä ja parasta instrumentaalimusiikkia.
Hidria Spacefolk, kuva: Tero Honkasalo
Hidria Spacefolk, kuva: Tero Honkasalo
Hidria Spacefolk, kuva: Tero Honkasalo
Hidria Spacefolk, kuva: Tero Honkasalo
Hidria Spacefolk, kuva: Tero Honkasalo
Hidria Spacefolk
Hidria Spacefolk
Hidria Spacefolk
Maj Karma soitteli sitten päälavalla mm. kappaleet
”Viihdytä minua”, ”Ukkonen”,
”Sodankylä”, ”Kokki, vaimo, varas ja
rakastaja”, ”Metallisydän” ja ”Romanssi”,
mahtuipa mukaan jopa rumpusoolo. Ei tämä oikein minuun iske, mutta ihan
kohtalaista, raskasta musiikkia joka tapauksessa.
Maj Karma
Klaus Thunder & Ukkosmaine oli humoristinen ja
viihteellinen kahden miehen pop-bändi syntetisaattoreilla, taustoilla
ja laululla. Ei kyllä hirveästi naurattanut. Husky Rescue aloittikin
onneksi pian keikkansa viereisellä YleX-lavalla, ja tämä bändi olikin
paljon mielenkiintoisempi ja miellyttävämpi kokemus. En ollut
oikeastaan kuullut kuin jonkin hittibiisin, mutta yhtyeen
tunnelmallinen indie pop upposi kyllä paremmin kuin moni muu
radiokama. Pehmeä-ääninen naislaulaja teki myös vaikutuksen.
Husky Rescue
Husky Rescue
Lähdin kuitenkin kesken keikkaa tarkistamaan norjalaisen
Stonegardin, jonka raskasta, melodisella laululla ja taustaörinöillä
varustettua metallia jaksoi kyllä jonkin aikaa myös kuunnella.
Stonegard
Pressitilaisuuden jälkeen katselin hiukan Ville
Leinonen & Chrisse Forever Bandiä, ja täytyy sanoa, että iskelmä ei
vain ole se minun juttuni. CunningLynguists USA:sta soitti
kolmoslavalla, ja kovin vaikutti olevan huumemyönteistä sanomaa näillä
ihan vakuuttavilla hiphop -äijillä... Yksi oikein mukava yllätys oli
veden rannalla sijainneella Rentolavalla soittanut Suhinators. Bändi
soitti groovyä mutta rentoa kamaa, jossa oli mukana jopa
analogisyntetisaattori ja UFO-soundeja! Ensimmäinen kappale oli melko
reggae-tyylinen, sitten mentiin hieman energisempiin fiiliksiin, ja
kolmas, oikein hyvä kappale oli rajumpi ja transsimainen.
Suhinators Rento-lavalla
Aina Rento-lavalle saapuessani minusta tuntui kun
olisin tullut aivan eri festivaaleille, kun rastatukkaiset pojat ja
hoikat, vähäpukeiset tytöt nauttivat vedestä, rennosta musiikista,
tanssimisesta ja toisistaan. Oikein hyvä fiilis! Rento-lavan
musiikista ja reggae -meininkistä yleensä onkin tekeillä
dokumenttielokuva, jonka pitäisi olla ulkona tänä syksynä.
Calexicon mariachi-americana-tyylinen torvilla
vahvistettu psykedelia toimi myös oikein hyvin YleX-lavalla, ja saimme
kuulla myös yhden lainakappaleen Arthur Leen Lovelta.
Calexico
Calexico, kuva: Tero Honkasalo
Calexico, kuva: Tero Honkasalo
Sitä edeltänyt Sonata Arctica jäi hieman vähemmälle
huomiolle, mutta Rubik oli yllättävän hyvä, hypnoottinen ja tiukka
bändi joilla oli mukana avaruusääniä ja muutakin psykedeelistä!
PMMP:tä kävin vain hieman vilkaisemassa, ja Dunces oli hyvin
keskinkertainen hevi-bändi.
Dunce
Ja sitten itse asiaan. Porcupine Tree -paitoja oli
näkynyt yleisön joukossa paljon pitkin päivää, ja heidän kannatuksensa
Suomessa näyttääkin olevan melkoinen. Fanit kerääntyivät YleX-lavan
eteen jo hyvissä ajoin huutamaan bändin nimeä. Olin todella iloinen,
että Porcupine Tree soitti juuri katetulla Ylex-lavalla, koska siten
heidän upeilla videoprojektioillaan ja valoshowllaan oli paljon parempi
näkyvyys. En tiedä, kuinka kova meno bändin keikoilla yleensä on, mutta
olen melko varma että kaverit yllättyivät paikallisten fanien
intensiivisyyttä. Tunnelma oli nimittäin niin tiivis, että sitä olisi
voinut leikata veitsellä! Koko iso teltta oli selvästi täynnä
totaalisia faneja, satunnaisia festarijuoppoja siellä ei seassa ollut,
koska niin hyvin kaikki olivat mukana ja eläytyivät musiikkiin.
Tunnelma oli ihan uskomaton! Kosketinintron jälkeen paukahti päälle
uuden levyn aloittava nimikkokappale ”Fear of a Blank
Planet”, ja yleisömeri velloi villinä energia-aalloissa. Soundit
toimivat alusta lähtien, tosin Wilsonin laulu oli aluksi hieman liian
hiljaa. Olin pikkuisen yllättynyt, kun seuraavana soitettiin
”Lightpulp Sun”, mutta oikein kivahan tämäkin oli kuulla,
ja uusi versio oli erittäin mainio. ”Open Car” Deadwingiltä
tuli seuraavana, ja toimi täydellisesti. Sitten palattiin uuden levyn
pariin, ja kuulimme pitkän, loistavan kappaleen
”Anesthetize”, jonka raskaimmat osat jytisivät kuin
kymmenen ydinpommia. Gavin Harrison on todella häikäisevä rumpali,
eikä toki vikaa ole muissakaan ukkeleissa... Bändi oli uskomattoman
tiukka ja energinen. Kaunista ja raskasta menoa sekoittava
”Blackest Eyes” oli myös mahtava veto. Uudelta levyltä
soitettiin sitten ”Way Out of Here” ja hieman Massive
Attack -tyylinen, tumma ”Sleep Together”, jossa bändin
kitaristi/laulaja Steven Wilson soitti myös koskettimia. Loppu tuntui
menevän melko jammailevassa hengessä?! Encorena valtaisan aplodimäärän
jälkeen kuultiin vielä loistava ”Trains” ja tarttuva
”Halo”. Bändi soitti sentään yli tunnin, mutta kyllä tätä
herkkua olisi vielä ainakin puoli tuntia tarvinnut lisää, vaikka
”Radioactive Toy” ja muutama muu vanhempi biisi vielä....
Ehdottomasti yksi parhaista näkemistäni keikoista, ja samaa mieltä ovat
taatusti tuhannet muut paikalla olleet. Kannatti tulla paikalla jo
pelkästään tämän takia.
Porcupine Tree, kuva: Tero Honkasalo
Porcupine Tree, kuva: Tero Honkasalo
Porcupine Tree, kuva: Tero Honkasalo
Porcupine Tree, kuva: Tero Honkasalo
Porcupine Tree, kuva: Tero Honkasalo
Porcupine Tree, kuva: Tero Honkasalo
Porcupine Tree, kuva: Tero Honkasalo
Porcupine Tree, kuva: Tero Honkasalo
Porcupine Treen jälkeen ei kesän ainoan Suomen
keikkansa soittanut HIM tuntunut yhtään miltään. Eikä olisi varmaan
tuntunut juuri mikään muukaan bändi. Tätähän kenties suurin osa
porukasta oli tullut katsomaan, mutta meno oli kyllä melkoisen löysää.
HIM, kuva: Tero Honkasalo
HIM, kuva: Tero Honkasalo
HIM, kuva: Tero Honkasalo
Niinpä lähdinkin muutaman kappaleen jälkeen tarkistamaan jäähallilla
pidettävän Metelli-klubin. Lippuja oli tähän metallihenkiseen
tapahtumaan myyty 1800, eli tilaisuus oli lähes loppuun myyty. Impaled
Nazarene oli juuri lopettanut keikkansa saapuessani paikalle, ja
seuraavaksi oli vuorossa Amorphis, jonka jäseniä olinkin jo bongaillut
innosta hihkuvina ennen Porcupine Treetä. Pienen alkuhässäkän jälkeen
bändi aloitti hieman myöhässä ja introna kuulimme ”Myrsyluodon
Maijan”. Itse keikka alkoi heti örinälaululla varustetulla
raskaalla juntalla. Meno oli mukavan energistä. ”Against the
Widows” ja ”In the Beginning” toimivat hyvin, ja
sitten tuli keskitempoinen uusi singlebiisi ”Silent
Waters”. Uusi kokopitkähän ilmestyy 29.8. ”My
Kanteleen” (yksi suosikkiamobiisejäni) aikana oli jo pakko lähteä
nukkumaan, vaikka harmittikin jättää hyvä keikka kesken, ja vielä olisi
ollut jäljellä Finntroll.
Amorphis
Amorphis
Amorphis
Amorphis
Amorphis
Nieminen ja Litmanen aloitti minun sunnuntaisen
musiikkiannokseni letkeällä Scandinavian action jazzillaan, ja tämä
olikin erinomainen tapa päästä taas festivaalitunnelmaan. Tämän hienon
urku-rummut -duon keikka huipentui keikan loppupuolella soitettuun
” Leo Jokela (bailaa Kalastajatorpan pyress salissa vuonna
1969)” -kappaleeseen, mutta kyllä settiin muitakin huippukohtia
mahtui. Meno vaihteli melko jatsahtavasta svengistä The Doors-tyyliseen
fiilistelyyn, hypnoottinen ja hieman kraut rock -mainen
”Tutankhamon” soitettiin ”koska hevi on
muotia”, ja välillä mentiin tanssimusan puolelle discokomppia
myöten. Oikein nautinnollinen ja positiivinen keikka!
Nieminen ja Litmanen
Lännen-Jukkaa oli
pakko kuunnella hetki päälavalla, ja J. Karjalainen soitteli banjoa ja
lauloi viulistin ja kitaristin avustuksella ihan toimivaa folkkia,
jossa oli vaikutteita sekä Amerikan että Suomen perinteisestä
musiikista.
Lännen Jukka
Soilwork Ruotsista oli raskasta, modernia metallia, ja aika
OK bändi. Dalindéo soitti kivaa jatsia, ja Aiyekooto and His Afrobeat
International oli todella iso bändi, jossa oli mm. pari
bassosaksofonistia.
Soilwork, kuva: Tero Honkasalo
Dalindeo
Aiyekooto and His Afrobeat International
Viikate ei kyllä minulle toiminut, Magenta Skycoden
indie pop vain hieman paremmin. Energisen ja raa’an Disco Ensamblen
aikana näytti hetken siltä, että saamme päällemme oikein kunnon
pyörremyrskyn, mutta onneksi taivas tyytyi kuitenkin loppupeleissä vain
kastelemaan meidät. Tässä vaiheessa oli hyvä paeta YleX-lavan katoksen
alle, ja USA:sta tuleva hiphop-legenda RJD2 oli itse asiassa oikein
positiivinen yllätys, tämä mies on todella kovan luokan levyjen
pyörittelijä. Suomeen hän oli saapunut kokonaisen orkesterin kanssa.
Välillä musiikki toimi erittäin hyvin ja oli jopa melko psykedeelistä,
mutta muutamat biisit olivat kieltämättä turhan tavanomaisia ja
kaupallisia.
Disco Ensemble
Ruotsalainen Opeth aloitti päälavalla kello kahdeksan,
ja tämä oli minulle päivän kohokohta. Vaikka en omistakaan bändiltä
kuin ne levyt, joissa Porcupine Treen Steven Wilsonilla on näppinsä
pelissä, soittaa yhtye kuitenkin suurin piirtein parasta metallia mitä
nykyään tehdään. Sopivan progressivista, tarpeeksi rankkaa, ja ihanan
melankolista tavaraa. Olin nähnyt bändin vain kerran aikaisemmin Sweden
Rockissa, ja odotukset keikalle olivat melko kovat. Bändiin oli tullut
uusi kitaristi vain noin kaksi kuukautta aikaisemmin, ja tämä oli hänen
näytön paikkansa, ja hyvinhän äijä pärjäsikin. Opeth-faneille tämä
esiintyminen oli kuin taivaan lahja, sillä bändi soitti
Ilosaarirockissa tämän vuoden ainoan keikkansa. He valittelivatkin
hieman olevansa ruosteessa, mutta hyvinhän kappaleet kuten
”Blackwater Park”, ”Liberance” ja
”Damnation” sujuivat. Ainut valituksen aihe oli liian lyhyt
setti, eihän tuntiin montaa näin pitkää kappaletta mahdu! Joka
tapauksessa keikka kruunasi hyvin sunnuntain festivaalit, sillä tämän
jälkeen oli lähdettävä ajelemaan kotia kohti. Sunnuntain Päätös -
klubilla olisi kyllä ollut kiva vielä katsastaa Von Hertzen Brothers,
mutta minkäs teet.
Opethin yleisöä, kuva: Tero Honkasalo
Opeth, kuva: Tero Honkasalo
Opeth, kuva: Tero Honkasalo
Opeth, kuva: Tero Honkasalo
Opeth, kuva: Tero Honkasalo
Kaiken kaikkiaan Ilosaarirock sujui oikein
rauhallisesti, ja virkavaltakin oli tyytyväinen meininkiin. Kaikki
toimi perjantain olutjonoja lukuun ottamatta moitteettomasti, eli hyvin
olivat järjestäjät kaiken organisoineet. Kaiken kaikkiaan noin 80:stä
bändistä jäi tietysti monia täysin näkemättä, mutta tarjonta oli joka
tapauksessa monipuolista ja laadukasta ja ilahduttavaa oli se, että
suurten kaupallisten menestysten sijaan oli festareille pääsuuntaisesti
otettu kiinnostavampia, vielä hieman pinnan alla kuplivia artisteja,
jotka yleensä ovat todellisille musiikkifaneille lähempänä sydäntä.
Näin yleisökin oli suhteellisen valikoitunutta siten, että suurin osa
porukasta oli paikalla nimenomaan musiikin tähden, ei vain juomassa
itseään sammuksiin. Oikein toimiva konsepti. Jos kiinnostavia bändejä
on mukana jatkossakin, olen minäkin mielelläni paikalla myös
tulevaisuudessa.
Tämä oli minun toinen Roadburn-kokemukseni, ja viime
vuoden loistavien juhlien jälkeen odottelinkin innolla näitä stoneriin
ja raskaaseen psykedeeliseen rokkiin keskittyviä festivaaleja. Tämä
kerta oli kaiken lisäksi vielä erikoinen: pääsin soittamaan levyjä
Green Roomiin englantilaisen Kozmik Kenin kanssa! Esiintyjälistakin
oli varsin mainio, vaikka täytyy myöntää, että en ollut monesta bändistä
ennen kuullutkaan.
Lähdin Helsingistä perjantaiaamuna, ja pieni jännitys
oli päällä, josko halpalento lähtisi ajallaan, koska perille
Tilburgiin oli ehdittävä kahden–kolmen maissa. Lento myöhästyi
onneksi vain vähän, ja samassa koneessahan oli tuttuja naamoja
Circlestä ja Pharaoh Overlordista, jätkät kun olivat menossa
soittamaan juuri kyseisille festareille. Minulla kävi lisäksi niin
hyvä tuuri, että PO:n kosketinsoittaja Juha oli estynyt tulemasta
työkiireiden vuoksi, ja mahduin juuri mukaan bändin kuljetukseen
Amsterdamin kentältä Tilburgiin ja vältyin sekoilusta junien kanssa.
Jaoimme Kenin kanssa huoneen samassa hotellissa kuin bänditkin, joka
oli vielä aivan festaripaikan (013) lähellä. Rupateltuamme ja
rentouduttuamme tovin Kenin kanssa ehdimme hyvissä ajoin
festaripaikalle, ja saimme rannekkeet, ruokaliput ja olutmerkit, minkä
jälkeen keskityimme illan tehtäviimme. Ovet aukaistiin perjantaina klo
16.00, ja aloitimme Kenin kanssa DJ-settimme alakerrassa sijaitsevassa
Green Roomissa. 013 on melkoisen valtava rakennus, jossa on kolme
erillistä soittotilaa sekä melko iso takahuonealue, jossa oli
saatavilla ruokaa ja virvokkeita.
Sword
The Sword oli ensimmäinen bändi festivaaleilla, ja he
aloittivat juuri Green Roomissa klo 17.00. Porukkaa alkoi pikkuhiljaa
valua paikalle, ja bändin soittaessa tila olikin hyvin miehitetty.
Texasin Austinista kotoisin oleva The Sword soittaa tiukkaa heavy
metallia ja kuulosti todella yllättävän hyvältä. Heillä oli hieman
tuollaista NWOBHM-asennetta, mutta heidän musiikkinsa oli vielä
tiukempaa ja tuoreempaa. Välillä he menivät myös aika raskaisiin,
suorastaan doom metal -tunnelmiin. Kuten Ken kommentoi: ”they
pour a lot of soul in it”. Olisi kiva kuulla tätä myös levyltä!
Pharaoh Overlord aloitti Green Roomissa 17.45, ja ehdin nähdä heidän
raskasta junnaustaan jonkin aikaa, ja oikein hyvin pojat vetivätkin.
Kuulin monelta taholta myöhemmin, että PO:n keikka oli ollut yksi
parhaista festivaaleilla. Koskettimiin saatiin onneksi tuuraamaan
Imatran Voiman/Itäväylän Perttu, joka asuu tällä hetkellä
Hollannissa.
Pharaoh Overlord
Tässä Pharaoh Overlordin settilista:
1. Untitled
2. Black Horse
3. Untitled
4. Untitled
5. Mangrove
6. Skyline
Päälavalla soittava Orange Sunshine jäi ikävä kyllä
näkemättä, mutta Ken päästi minut ystävällisesti tehtävistäni jotta
ehdin katsomaan On Trialia yläkerran Bat Caveen. Tämä tanskalainen
psykerock-bändi oli yksi tärkeimmistä asioista minulle näillä
festivaaleilla, sillä olen digannut bändiä paljon jo kauan, mutta en
ollut heitä ennen nähnyt. ”Blinded by the Sunilla”
tiukasta aloittanut bändi oli hyvässä vedossa, ja yläkerran pienempi
sali oli tupaten täynnä porukkaa. Sitten iskettiin stoner rock -vaihde
päälle, ja bändi esitteli raskaampaa puoltaan uudella,
fuzzintäyteisellä kappaleella. Jossain vaiheessa puolet yleisöstä
siirtyi seuraamaan ilmeisesti Clutchia päälavalle, mutta se ei menoa
haitannut. On Trial veti kaikin puolin aivan loistavan keikan jossa
oli oikeassa suhteessa rankempaa rutistusta ja kaunista, melankolista
tunnelmointia, ja tietysti 13th Floor Elevators ja Roky Erickson
-lainat. Yleisö oli hyvin mukana varsinkin nopeammissa, rokkaavissa
paloissa. Volyymi oli loppukeikasta melkoisen kova ja korvani olivat
kovilla jo baarin vieressäkin, joten en voinut enää mennä ottamaan
valokuvia lähemmäksi lavaa. Porukka huusi hulluna ja heilui
kappaleiden mukana. Yksi parhaista keikoista mitä olen nähnyt! Olisi
vihdoinkin hoidettava On Trial myös Suomeen.
On Trialin jälkeen katselin hieman Pornia, joka ei
ollut mitenkään psykedeelistä, vaikka hieman stoner -vaikutteita
heillä oli. Lähinnä bändi veti hidasta ja raskasta kamaa ärjyvällä
laululla. En ollut ennen bändiä kuullutkaan, ja eihän se mitenkään
huono ollut. Harmitti kovasti, mutta tämä oli jo toinen kerta kun
ehdin katsoa mahtavaa englantilaista space/psyke-bändiä Earthling
Societyä vain hetken, mutta heidän esiintymisensä oli todella
vaikuttavaa. Kannattaa ehdottomasti hankkia bändin uusin levy, jonka
Nasonin Hans-Georg ystävällisesti jossain vaiheessa iltaa työnsi
käteen! Ensi kerralla lupaan katsoa bändin koko keikan...
Tässä Earthling Societyn settilista:
1. Kosmik Suite no.2
2. Council House Mystics
3. Outsideofintime
4. Kosmik suite no.1
5. Wromg!
Sitten täytyi vetäytyä syömään, ja löysin itseni
herkullisen annoksen kanssa Guru Gurun pukuhuoneesta vastapäätä bändin
rumpalia. Sitten taas soittelemaan levyjä Green Roomiin, jossa oli
aloittamassa Sun Dial 20.30. Tämä keikka oli minulle ehkä tärkein koko
festivaaleilla, sillä Sun Dial on ollut yksi suosikkibändeistäni jo
vuosikaudet, mutta en ollut heitä ennen livenä nähnyt. Bändi oli
paikalla ihan trio-kokoonpanolla, joten koskettimia ei ollut mukana.
Keikka aloitettiin seesteisellä introlla kitaralla ja symbaaleilla,
jonkun tyypin runoillessa mikkiin. Seurasi rauhallista
fiilistelyjamia, joka muuttui pian lähes stoner rockiksi. Sitten
seurasi toinen ennen kuulematon kappale, jossa Gary meni aivan
villiksi kitaransa kanssa, ja basistin Rickenbacker jyräsi myös
täysillä. Todella tiukkaa jamia, ja salin täyttävä yleisö diggasi ihan
kympillä! Bändi yllätti minut soittamalla perään vielä kolmannen uuden
kappaleen. Sitten siirryttiin tutumpaan materiaaliin, joista kuulimme
nopeita versioita. ”Exploding in Your Mind” oli omistettu
festareiden pääorganisaattorille Walterille, ja kappale toimi erittäin
hyvin. ”Rollercoasterin” jälkeen tuli taas uusi
biisi/jami, ja keikka loppui hurjaan, hypnoottiseen ja psykedeeliseen
versioon ”Mindtrainistä”, jonka aikana basisti vaikutti
saavan jonkinlaisen mielenhäiriön ja makasi välillä lavalla. Aivan
loistava keikka, täytyy sanoa! Olin kuin uudestaan syntynyt tämän
kokemuksen jälkeen. Sun Dial on ehdottomasti maailman parhaita
bändejä!
Guru Guru
Guru Guru
Guru Guru
Missasin täydellisesti legendaarisen Blue Cheerin,
mutta kuulin parilta kaverilta että he olivat olleet pienoinen
pettymys. Samoin kävi ikäväkseni ruotsalaiselle Siena Rootille ja
Englannin Josiahille, jotka olisin kyllä kummatkin halunnut nähdä.
Melvinsiä ehdin sentään seurata hetken, ja ihan hyvältähän bändi
kuulosti pääsalin ollessa täpötäysi. Saksalainen kraut rock -legenda
Guru Guru aloitteli hieman aikataulusta myöhässä Green Roomissa, ja
aloitti heti psykedelialla. En ollut yhtyettä aikaisemmin nähnyt ja
odottelinkin innolla, minkälainen setistä muodostuisi. Setissä oli
rockimpaakin materiaalia, mutta melko lailla kraut rockissa
pysyteltiin. Paljon klassikkoja vuosien varrelta kuultiin, ja bändi
toimi moitteettomasti. Keikalla oli myös sopivasti pientä hulluttelua
ja huumoria, ja välillä Neumaier esiintyi outo naamari päässään, ja
veti myös bravuurikseen muodostuneen epämääräisten metalliesineiden
kilistelyshown ja kunnon rumpusoolon. Hieno keikka, ei voi muuta
sanoa, ja yleisö huusi hulluna mukana.
Causa Sui
Causa Sui
Tanskalainen Causa Sui julkaisi debyyttinsä Nasonilla
vuonna 2005, ja pidän levystä kovasti. Bändi soitti perjantaina illan
toiseksi viimeisenä aktina Green Roomissa, ja heillä oli muista salin
bändeistä poiketen myös omat videoprojektiot, joita Walter itse
hoiteli. Bändi vetikin todella hienon keikan psykedeelisien
projektioiden kanssa, ja diggasin heistä kovasti. Bändiltä on
ilmestynyt nyt myös uusi levy, jota en tosin vielä ole kuullut.
Causa Suin soittamat kappaleet:
1. Intro
2. White Sun
3. Interlude
4. Top of the Hill
5. El Paraiso
6. Newborn Road
Volt
Tämän jälkeen katselin Green Roomissa vielä Voltin,
josta ei pahemmin ole enää mielikuvaa, koska Walter antoi meille vielä
lisää olutpoletteja, mutta muistaakseni bändi soitti melkoisen raakaa
ja rokkaavaa tavaraa... Aivan loistava ilta! Sitten yritimme Kenin ja
Lehtisalon Jussin kanssa vielä muihin paikallisiin baareihin jatkamaan
iltaa, mutta niihin ei enää otettu uusia asiakkaita. Niinpä meidän
täytyi tyytyä hotellihuoneestani hakemaani Salmiakki Koskenkorvaan ja
juttelimme kadulla monien ihmisten kanssa, väittäen olevamme
viikinkejä. Saimme kutsun myös jatkobileisiin jonkun paikallisen luo,
mutta älyä oli vielä sen verran päässä että hakeuduimme kuitenkin pian
hotellihuoneeseen ja parin drinkin jälkeen nukkumaan.
Ken with Salmiakki Koskenkorva
Astro Kozmik Goblins
...
Growing
Lauantaina ovet aukesivat 013:ssa jo klo 15, jota
ennen ehdin kierrellä hieman Tilburgissa ja löysin mm. muutaman
levykaupan. Ihan mukavan tuntuinen kaupunki. Olo oli hieman
kohmeinen, mutta muutama olut yms. paransi tilannetta kummasti.
Liveannin aloitti Acid King päälavalla, mutta minulta jäi se kokonaan
näkemättä. Kymmentä yli neljä aloitti Green Roomissa Growing, josta
minulla ei ollut aikaisemmin mitään hajua. Bändissä oli kaksi tyyppiä
kitaroiden kanssa ja helvetisti efektejä, ja heidän keikkansa alkoi
hyvin rauhallisesti psykedeelisellä pulputtelulla. Sitten mukaan tuli
ilmeisesti sekvensseriltä jotain pohjia, ja kaikki hajosi jossain
vaiheessa todella tripahtavaksi psykeäänimaastoksi. Paikoitellen
kaverit menivät jo minusta hieman liian pitkälle ja musiikki meni
suorastaan ilkeäksi. Ja tämä oli vasta ensimmäinen kappale! Toinen
kappale alkoi epämääräisenä häröilynä, jota seurasi riffittelyä ja
todella kummaa kamaa. Seuraava kappale meni reippaasti metsän
puolelle, todella far-out -osastoa. Ihan mielenkiintoinen bändi joka
tapauksessa, mutta mielenterveyteni kannalta oli hyvä, että he
soittivat hieman lyhyemmän setin.
Tässä settilista:
1. Limbo
2. Sword Fight
3. Lightfoot
4. Old Man Time
5. Morning Drive
Hidden Hand
Seuraavaksi Circle teki soundcheckin, ja kävin
katsastamassa hieman aikaa Hidden Handiä pääsalissa. Wino on vanha
idolini Saint Vitus ja Obsessed -ajoiltaan, ja olinkin kiinnostunut
näkemään, mitä äijä nykyään puuhailee. Hidden Handin musiikki oli
raskasta, mutta välillä melodisempaakin tavaraa oli tarjolla. Todella
kova bändi, ja Wino oli hyvässä vedossa varsinkin sooloissa. Sali oli
täynnä, ja jengi tuntui todella pitävän kuulemastaan. Joku kappaleista
oli hiukan stoner rock -henkinen, todella tiukka ja jopa funkahtava.
Mieletön svengi! Täytyy hankkia bändin levyjä...
Circle aloitti Green Roomissa 17.40 mantramaisella
maalailulla. Erityisesti Roadburnia varten kootussa setissä oli paljon
uutta materiaalia ja improvisaatiota, ja liveshow sisälsi mm. Rätön
paikallaan hölkkäämistä sekä Rätön ja Lehtisalon kädenvääntökamppailun.
”Nopeuskuninkaasta” kuultiin todella nopea versio, ja
muutenkin bändi veti todella rokkaavan, hevivoittoisen setin
vähäisillä koskettimilla. Mukana oli toki myös kraut rock -poljentoa
ja rauhallisempaa jamittelua. Yleisö vastasi raikuvilla aplodeilla!
Oli kiva kuulla myös Jussin ja Jannen laulavan. Kyllä suomen pojat
osaavat tämän kaljapsykedelian...
Orthodox soitti Green Roomissa Circlen jälkeen, ja
he aloittivat keikkansa munkkikuorointrolla, jonka jälkeen kolmikko
saapui lavalle mustiin, hupullisiin kaapuihin pukeutuneina. En ollut
kuullut bändiä ennen, mutta pidin heidän raskaasta musiikistaan
paljon. Meno oli yleensä hidasta ja synkkää doomia, mutta mukana oli
myös nopeampia metalliosuuksia ja jopa psykedeelisiä jamielementtejä.
Välillä bändi kuulosti jopa space rockilta! Oikein mukava uusi
tuttavuus, ja olen myöhemmin bändin levyjäkin kuunnellut. Sääli vaan,
että bändiltä saamani uuden, tulevan levyn CD-R-kopio ei toimi
kunnolla.
Tässä heidän soittamansa kappaleet:
1. Geryon”s Throne
2. Solemne Triduo
3. El lamento del Cabrón
4. Parte II. Apogeum
Pelican
Pelican aloitti klo 20.30, ja tätäkään yhtyettä en
ollut ennen kuullut. Yhtye ei oikein ollut ihastunut DJ-musiikkiimme,
ja sen ymmärsi kun he aloittivat settinsä. Bändillä oli aika raskas,
post-metalli-soundi, eikä heidän musiikkinsa oikein uponnut minuun,
koska psykedeelinen elementti puuttui täysin. Ihan ok bändi, joka
tapauksessa, ja välillä heillä oli hieman post-rock-otetta. Yhdessä
kohdassa olin melko pitkästynyt, mutta lopussa bändi rokkasi kivasti
ja yleisö oli pähkinöinä.
Colour Haze
Colour Haze
Lauantain osalta missasin kaikki Bat Caven bändit sekä
Hidden Handiä lukuun ottamatta myös kaikki bändin pääsalissa, mutta ei
voi mitään. DJ-homma Kozmik Kenin kanssa oli kuitenkin todella
antoisaa, ja usein onnistuimme hyvin jatkamaan ja kasvattamaan toisen
luomaa tunnelmaa soittaessamme levyjä vuorotellen. Tähän tarjoutui
otollinen hetki ennen illan viimeistä esiintyjää, saksalaista Colour
Hazea, joka on varmasti yksi parhaimmista stoner-genren edustajista
tällä hetkellä. Meillä olikin yllättäen kaksi tuntia aikaa pyöritellä
levyjä, ja Ken tekikin viisaasti ja haki lisää CD:itä hotellilta.
Colour Haze soitti pitkän setin 23.30–1.15, ja todisti ainakin
minulle olevansa yksi festareiden parhaista bändeistä. Trio osaa
jammailla hienosti, ja heillä on melkoisen omaperäinen tyyli. Lisäksi
Stefanin kitaratyöskentely ja laulu on todella hyvän kuuloista.
Mahtava keikka ja oikein hyvä tapa päättää hienot festivaalit!
Sunnuntaina matkustin vielä tanskalaisten ystävieni
kanssa Kööpenhaminaan muutamaksi päiväksi, mutta se onkin jo eri
tarina. Matka lentokentälle taittui taas hullunkurisessa seurassa
Circle/Pharaoh Overlord-porukan kanssa, ja naurussa oli todella
pitelemistä heidän krapulaisia juttujaan kuunnellessa... He
esimerkiksi kutsuivat Kozmik Keniä Meteor Jackiksi tai Cosmic
Johniksi, kun eivät oikein muistaneet hänen taiteilijanimeään...
Kaiken kaikkiaan Roadburn 2007 oli erittäin onnistunut
tapahtuma, enkä oikein keksi mitä olisi voitu tehdä paremmin.
Tietenkin musiikkimaut vaihtelevat, ja kaikki eivät voi pitää kaikista
bändeistä, mutta yleisesti ottaen tuntui, että yleisö oli hyvin
tyytyväinen tarjontaan. 013:n henkilökunta oli todella ammattimaista
ja ystävällistä porukkaa, ja oli mukavaa tavata Walter ja Jurgen,
festivaalien organisoijat, jotka tuntuivat todella nauttivan menosta
myös itse. Hienoja miehiä! Yksi tällaisten festivaalien hienoimpia
puolia on se, että siellä voi tavata ystäviä ympäri maailmaa, joiden
kanssa muuten on tekemisissä vain internetin välityksellä. On mukavaa
laittaa nimille myös kasvot! Nyt ei muuta kuin odottelemaan seuraavan
vuoden festivaaleja, jotka ovat neljän päivän mittaiset! Toivon
todella, että pääsen taas osallistumaan tavalla tai toisella, sillä
näiden festivaalien takia olen valmis tekemään enemmänkin.
Syd Barrett in Memoriam, Semifinal, Helsinki, 6.1.2007
Syd Barrettin merkitys psykedeeliselle rockille ja musiikille ylipäätään on ollut hyvin merkittävä, ja hänen poismenonsa viime vuonna on koskettanut monia ihmisiä. Niinpä oli todella paikallaan järjestää myös Suomessa hänen faneilleen mahdollisuus nauttia miehen kuolemattomasta musiikista livenä hienojen orkestereiden tulkitsemana ja muistella, miten loistavia kappaleita tämä musikaalinen nero kirjoitti loistokautenaan.
Barrett Syng Alive
Barrett Syng Alive
Semifinal on melko pieni paikka, mutta kaikki halukkaat mahtuivat kyllä sisään tähän kauan odotettuun muistotilaisuuteen. Porukkaa oli paikkaan nähden juuri sopivasti, ja ilmapiiri oli erittäin positiivinen. Huolella tehdyt videoprojektiot kunnioittivat Syd Barrettia omalta osaltaan mahtavasti, ja hieman muitakin psykedeelisiä valoja oli viritelty tunnelmaa luomaan. DJ Humanoid avustajanaan Mike Camaro taikoivat levykokoelmistaan iltaan sopivia herkkuja, esim. Porcupine Treen ”Jupiter Island” oli oikein mukava kuulla klubiympäristössä.
Barrett Syng Alive
Barrett Syng Alive
Livepuolen aloitti joskus yhdentoista jälkeen Octopus Syngin Jaire Pätäri soittamalla yksinään aluksi pari kappaletta Sydin soolomateriaalia. ”Wouldn’t You Miss Me” aloitti illan, ja kaikkihan me tosiaan Sydiä jäämme kaipaamaan. ”Golden Hair” vedettiin duettona. Jairen livebändi Octopus Syng Alive esiintyi seuraavana Barrett Syng Alive –nimellä, ja hyvin esiintyikin. Bändi oli valmistautunut keikkaansa melko huolellisesti, vaikka materiaali nyt tietysti oli kaikille ollut tuttua jo aiemmin. Sydin soolomateriaalista ja Pink Floydin varhaisista sinkuista sekä ”Flamingistä” koostunut setti eteni erittäin hyvin, ja varsinkin Jairen ja toisen kitaristin Samuel Lemisen työskentely toimi moitteettomasti. Jaire ylitti itsensä showmiehenä villiintyessään välillä kitaransa kanssa soittaen mm. hampaillaan ja hän osasi muutenkin ottaa yleisön haltuunsa. Kohokohdat minulle olivat Samun laulama ”See Emily Play”, ”Flaming” sekä ”Candy and a Currant Bun”. Hieman harvinaisempaa Sydiä edustivat biisit ”Two of a Kind” ja ”Bob Dylan Blues”, jonka Jaire omisti vanhalle, edesmenneelle Kouvolan kaverilleen. Monet Sydin soolotuotannon kappaleet syttyivät uuteen eloon kunnon bändiversioina. Todella psykedeelistä menoa!
Jaire Pätäri
Tässä soitetut kappaleet:
1. Wouldn't You Miss Me
2. Bob Dylan Blues
3. Golden Hair
4. Terrapin
5. No Good Trying
6. Two of a Kind
7. Late Night
8. See Emily Play
9. Octopus
10. Flaming
11. Candy And a Currant Bun
Pink Projector
Noin tunnin mittaisen keikan jälkeen oli aika taas levymusiikille, ja jäimme innolla odottamaan illan pääesiintyjää, Vadelma-aktivisti Kalle Kuisman johtamaa Pink Projectoria, joka on ennenkin heittänyt erittäin onnistuneita Pink Floydin cover -keikkoja. Tällä kertaa ohjelmistossa oli Sydin kunniaksi ”Shine on You Crazy Diamond”, joka aloitti ja lopetti keikan, sekä lähes koko Piper at the Gates of Dawn -levy. Kalle soitti kitaraa ja lauloi suurimman osan biiseistä, ja Samu soitti myös tässä kokoonpanossa toista kitaraa ja myös lauloi muutaman biisin. Koskettimissa oli Kasper Mårtenson, Kallen vanha bändikaveri Sea Reach –ajoilta joka on soittanut myös mm. Amorphiksessa ja Mannhaissa, ja äijä loisti Moogiensa ja muiden laitteidensa kanssa. Kaikki muutkin muusikot hoitivat hienosti leiviskänsä. Kappaleet kulkivat loistavasti alkuperäisiä versioita kunnioittaen, mutta ilmavan vapaasti ja elävästi. Mukana oli myös välillä torvea, ja ”Shine on You Grazy Diamondissa” myös naislaulua. Yleisö oli aivan innoissaan ja hyvin mukana menossa. Yksi kohokohdista oli ”Interstellar Overdrive”, jolloin lavalle hyppäsi kitaran kanssa bonuksena Heikki Puska Uzwa -yhtyeestä. Myös Pink Projectorin keikka oli noin tunnin mittainen, ja enemmänkin näin loistavaa tavaraa olisi toki mielellään kuullut, mutta lumoutuneen yleisön raivokkaasta kannustuksesta huolimatta encorea ei ollut luvassa.
Pink Projector
Pink Projector
Pink Projector
Tässä Pink Projectorin settilista:
1. Shine On You Crazy Diamond (part I)
2. Astronomy Domine
3. Lucifer Sam
4. Matilda Mother
5. Pow R. Toc H.
6. The Gnome
7. Chapter 24
8. Bike
9. Interstellar Overdrive
10. Arnold Layne
11. The Scarecrow
12. Shine On You Crazy Diamond (part II)
Kaiken kaikkiaan Syd Barrett in Memoriam oli joka suhteessa oikein onnistunut tapahtuma, ja haluankin tässä kiittää kaikkia osallisia panoksestaan. Bändit kuulostivat paikkaan nähden todella hyviltä, ja olen varma että myös muu yleisö nautti illan tunnelmasta ja tarjonnasta. Sydin musiikki tulee elämään ikuisesti, mutta oli todella hienoa saada kokea sitä noin elävästi ja voimallisesti. Syd nauroi ja loisti varmasti onnellisena jossain aamunkoiton porteilla...